home
***
CD-ROM
|
disk
|
FTP
|
other
***
search
/
Aminet 52
/
Aminet 52 (2002)(GTI - Schatztruhe)[!][Dec 2002].iso
/
Aminet
/
docs
/
mags
/
saku17.lha
/
Teksti
/
3D-Stereo.txt
next >
Wrap
Text File
|
1996-03-01
|
8KB
|
187 lines
5
1
1 Stereo1.iff 210 80
2 Stereo2.iff 180 70
3 Stereo3.iff 190 0
4 Stereo4.iff 190 110*
{A Kolmiulotteista ääntä tupaan
{A ----------------------------
{7 Mikko Sipiläinen
Olipa kerran aikojen alussa hyvätahtoinen haltia, joka eräänä päivänä keksi
väsätä levysoittimen ihmisten synkkiä päiviä piristämään edes hiukan. Kansa oli
haltioissaan ihmelaitteesta, joka kovalla rutinalla soitteli ties mitä kökköä
pyöreältä kiekolta. Aikanaan haltia potkaisi kuitenkin tyhjää, eikä uusi tilalle
tullut otus tietenkään enää ollut tyytyväinen äänenlaatuun, ja niinpä hän
kehitti moisesta stereomallin. Kansa oli jo tässä vaiheessa vähintäänkin
orgasmin partaalla, sillä tuo kiekolta kiemurteleva mössö tosiaankin kiemurteli
mukavasti laidasta laitaan aivolohkoja. Haltia oli kuitenkin sen verran
tyytyväinen tuotokseensa, ettei enää jaksanut kehitellä projektiaan pitemmälle,
vaan rupesi aikansa kuluksi mutustelemaan sieniä ja kasvatti itselleen pitkän
tukan. Nurinaakin jo rupesi kuulumaan, kun joku sai päähänsä, että tuosta
äänestä on SAATAVA kolmiulotteinen keinolla millä hyvänsä.
Tässä artikkelissa paneudun hieman valottamaan kolmiulotteisen äänen
mahdollisuuksia eli miten kahdesta kanavasta tehdäänkin kolme tai neljä TAI
vielä enemmän kanavia hieman laitteistosta riippuen. Kerron myös muutaman pienen
niksin, joilla saat kaiuttimista hieman paremman äänen. En aio lässyttää
teoriaa, vaan annan muutaman kuvan ja ajatuksieni valottaa hieman kaikkien nenän
edessä pomppivia mahdollisuuksia.
Kolmiulotteisen äänentoiston saloja mietti aikoinaan Tapio M. Köykkä, joka
kehitti kolmiulotteisen Ortoperspeksta-stereojärjestelmän. Äänenlaatu oli
huomattavasti tasaisempi ja huoneeseen muodostui miellyttävä, erittäin laaja
tilavuuden tuntu. Kuuntelija ikään kuin leijui äänimaailmassa. Köykkää voidaan
ehkä pitää kolmiulotteisen tilavuusvaikutelman yhtenä uranuurtajana. Tähän
edellä mainittuun järjestelmään perustuukin sitten kytkentä, jonka seuraavaksi
pääpiirteittäin esitän. Kytkentä tunnetaan nimellä ambiofonia, ja siinä
stereokanavista erotetaan vaihevirhe, joka ajetaan takakanavaan. Toimenpide on
erittäin halpa ja tumpelokin saa tuon toimimaan, jos vain jaksaa yrittää
tarpeeksi. Seuraava kaavio selittänee koko homman helppouden ja halpuuden, sillä
ylimääräisten kaiuttimien lisäksi tarvitset vain 20 ohmin potentiometrin ja
kasan johtoa.
Tällaisella järjestelmällä kuuntelin musiikkia melkein puoli vuotta ja pidin
tilavuuden tuntua jo kohtuullisena. Eräänä päivänä kuitenkin törmäsin lievässä
krapulatilassa mielenkiintoiseen ilmiöön. Stereokanavien välissä tuntui
vallitsevan täysin pysähtynyt tila ja ääni tuntui kampamaiselta. Tätä havaintoa
juoppo olisi varmaankin nimittänyt hetken kirkkaudeksi ja minä taas raivosin,
että missä helvetissä keskikanava. Lopulta kirjoja ja lehtiä selatessani
silmiini iski sana summa, mutta miten se muodostetaan? Pähkäilin aikani, ja
lopulta haparoivat silmäni osuivat rivien väliin ja tajusin, miten summaus eli
monokanava saadaan ulos stereokanavista. Kun valmista mallia en ollut saanut
käsiini, piti minun vain luottaa nakkisormiini ja johtokasaan, jonka laatikon
pohjalta löysin. Ja SE TOIMI!
Sadistiset vahvistimen rääkkäyssessiot eivät vieläkään antaneet periksi, vaan
päätin kytkeä myös takakanavat toimintaan. Ja siinä se oli! Kolmiulotteinen
äänentoisto keskikanavalla ja vieläpä eläimellisen halvalla. Tilavuus tuntui
käsin kosketeltavalta, ja vahvistinkin kesti hienosti. Impedanssit kyllä piti
tarkistaa huolella.
Nälkäni vain kasvoi äänenlaadun myötä, joten eräänä päivänä eksyttyäni Hi-Fi
Klubille törmäsin Denonin dolby surround pro logic -vahvistimeen, joka kuiskasi
minulle, että soin kohtuullisen huokealla hyvin. Vihdoin kotona kummastelin
outoa voimaa huokuvaa mustaa laatikkoa. Siis piuhat kiinni, ja yllätys oli
melkoinen. Äänenlaatu murskasi minut seinään, ja päätin tehdä seuraavan
siirtoni. Ostin suhteellisen halvalla Boston Acousticsin hifikaiuttimet ja
kytkin ne kiinni vahvistimeeni. Nyt kelpasi kuunnella melodista musiikkia ja
lujaa. Ääni toistui melkein luonnottoman puhtaana, ja kuuro naapurin mummokin
tuli ihastelemaan ja vihastelemaan ovelle. Olin siis onneni horrostilassa,
kunnes tipahdin jälleen kerran maan tasalle. Tajusin, ettei minulla ole
hifivideoita, joten kauppaan ostamaan sellaiset. Nyt elokuvien äänimaailma
tuntui jo kiusallisen pelottavalta. (Toisin sanoen olin saada paskahalvauksen
sanan aidossa merkityksessä, kun erästä elokuvaa tuijottaessani hiljaa ollut
takakanava päätti varoittamatta kiljaista täysillä. Olin siis valaistunut.)
Eräänä vähemmän kauniina päivänä kaverini kehtasi väittää, että yksi takakaiutin
on parempi kuin kaksi. Moisen solvauksen takia olin pakotettu käyttämään jälleen
kerran kallisarvoista mietintämyssyäni. Parin päivän mietinnän jälkeen
masokistiaivoni kehittelivät teorian. Jos yksi on parempi kuin kaksi, niin kolme
on parempi kuin yksi ja tuumasta toimeen. Iskin summaamalla takakanavaan
kolmannen kaiuttimen kiinni, ja teoria osoittautui todeksi.
Nälkä ei vieläkään halunnut hellittää, vaan halusin täydellistä tilavuutta.
Kokosin kaikki vanhat paperilappuseni pöydälle ja rupesin miettimään. Ymmärsin,
että pro logic -vahvistimeni muodosti nelikanavaisen äänen, ja minä laskin
yhteen kaksi plus houreet. Tulos oli kahdeksan, ja siitä lähtien olen tässä
yrittänyt saada tarpeeksi materiaalia tuon kokeen toteuttamiseen. Teoriassa
neljästä kanavasta olisi mahollista purkaa neljä + yksi kanavaa, mutta siihen
tarvitsee jo hieman logiikkaa avuksi (tosin ei mitään kovin kummoista).
Sitten niihin parannuksiin, joista puhuin. Suurimmassa osassa pakettikaiuttimia
bassoelementti on sijoitettu kaiuttimen alaosaan, mikä ei välttämättä ole kovin
hyvä ratkaisu, varsinkaan kun ihmisillä tuntuu olevan tapana säilytellä pönttöjä
lattialla. Lattia nimittäin seinän tavoin aiheuttaa ongelmia äänentoistoon,
sillä ääni ottaa molemmista heijastumia ja huoneeseen syntyy väkisinkin seisovia
alueita. Asiaa saa helposti korjattua, kun kääntää pöntön ylösalaisin tai
sijoittaa ko. laatikon vähintään 10 sentin korkeudelle lattiapinnasta. Kaiutinta
ei myöskään tulisi koskaan sijoittaa aivan seinän viereen samasta syystä.
Normaaleissa laatikkokaiuttimissa tuntuu myös olevan jakosuotimen tilalla kasa
kondensaattoreita lähes poikkeuksetta, joten kolvi käteen ja oikea jakosuodin
tilalle, niin pitäisi muutosta tulla äänenväriin, mikä varmasti lienee suotavaa
useimmissa tapauksissa.
Muistutuksena vielä, että ko. kytkennät toimivat ainoastaan vahvistimissa,
joissa kanavilla on yhteinen maa. Tosin melkein kaikki vahvistimet ovat
tällaisia. En myöskään ota vastuuta kytkentävirheistä. Heikkisen Esa tuossa
taannoin höpötti jotain balanssiohjatusta takakanavasta, joten ehkäpä näemme
joskus hamassa tulevaisuudessa tuonkin idean päivänvalossa toimivana. Siitäpä
tuli mieleeni, että silloinhan voisimme ottaa yhdeksännen kanavan käyttöön!
Sekaviin ajatuksiini muodostuu vain eräs pieni kysymys: kuinka kahdesta tulikin
liikaa? Elämän kulkusuunta tuntuu vain olevan tuon mukainen, eli ojasta
allikkoon tai vielä syvemmälle. Hauskaa kevättä!